Minut herätti äänekäs huuto keittiöstä. Sain selville, että Antton ei ole ollut kotona koko yönä, johtuen tämän ja Josefinin riidasta, joka loppui auton ääneen.
-Nyt Jennifer ylös tai vien sinut takaisin niiden rottien luo! Noin hän aina minua kutsuu. He eivät ole rottia, niinkuin en minäkään. Olemme normaaleja ihmisiä, mutta salaisuuteni on nykyään vaikeampi pitää salassa, koska joka päivä tulee uutta tietoa perheestäni, kuinka he ovat matkanneet jonnekkin, heidän lapsensa on kadoksissa ja minusta annetaan palkkio, jos minut löydetään, ja lapsuuden kuvasta ei kukaan tunnista minua. Se on minun pelastus. Lopulta Josefin tuli huoneeseeni ja veti minut alakertaan. Hänen henkensä haisi viinalle ja silmissä loisti hullunkiilto.
Tallustin keittiöön ja siellä pöytätasot eivät olleet puhtaimmassa kunnossa, koska siivooja ei ole käynyt nyt pariin päivään. Otin jääkaapista maidon ja murot kaapista. Maitopurkin kyljessä oli äitini kuva.
-Mikä siellä nyt niin kiinnostaa?! Josefin tiuskaisi minulle. Hän tuli viereeni ja tokaisi -Olet kyllä ihan tuon näköinen, ellet olisi hänen tytär?
-M-minä? Olin tuketua muroihini, jotai söin nojaten tasoon. Oli vaikea myöntää, että en ollut. Hirveä syylisyyden pistos, mutta ainoa keino pysyä hengissä. Ikävä totuus. Miksi on näin vaikeaa? Miksi isoisäni on saanut sellaise maineen? Sitä ei kai kukaan tiedä.
Vessaan en päässyt, koska Oliver viettää vessan peilin edessä melkein jo 24/7. Hyräilyä, laulua kuuluu useinmiten sieltä. Poseeraus on hänen lempipuuhaansa ollut näinä parina päivänä.
-Nopeaa! Muilla on hätä! karjuin oventakaa, mutta ei vastausta. Avasin oven ja toistin asiani.
-Ai anteeksi, hän sanoi ja lähti. Iloisesti hyräillen. Tässä talosa on paljon kummallisia veikkosia.
Tein asiani ja lähtin koulubussiin.
Koulun jälkeen alkoi kuulua karaokelaitteesta Britney Spearsin- Gimme more. Sitähän ei voi kukaan kunnella varsinkaan, jos Susan laulaa sitä. Hänellä ei ole maailman kaunein ääni. Epävireinen, nuotinvierestä, englannintaito kutonen. Hän sopisi siihen musiikkivideoon, tanssinsa perusteella. Tunteella hän veti sen. Sen jälkeen meni Josefin mukaan. Se siitä puuttui.
Aloin soittamaan rumpuja. Soitin koulussa musiikkiluokassa ja opettaja sattui kävelemään ohi, niin pääsin koulun bändiin soittamaan rumpuja. Mikä kunnia. Harjoitus teke mestarin. Olen soittanut rumpuja jo neljä vuotta. Rumpujen paukuttelu rauhoittaa mielen ja se peitti Josefinin ja Susanin yhteisen laulun.
Koneella ollessani minulle tuli kumma olo. Joku tarkkaili minua. Rupesi ukkostamaan. Tumma hahmo oli puunoksalla ja katsoi minuun. Kuka hän on? Miksi hän minua tarkkailee? Siitä otan selvää.
Anteeksi tönkkö osa, mutta ajatus ei kulje tähän aikaan enään oikein :) Kommentit olisi kivoja.
Kommentit